"Sosiaalisten tilanteiden pelko on psykiatrinen häiriö, jossa henkilö ahdistuu ollessaan muiden huomion kohteena. Ahdistus ilmenee ryhmätilanteissa, kuten puhuttaessa tai syötäessä julkisesti, kohdatessa tuttuja väkijoukossa, tai osallistuttaessa juhliin tai kokouksiin. Henkilö pelkää, että hänen käytöksensä olisi hänelle itselleen jollakin tavalla noloa tai nöyryyttävää, ja pyrkii tämän takia välttämään huomion kohteeksi joutumista ja sosiaalisia tilanteita. "
Se vain hiipi ja hiipi minuun pikku hiljaa, enkä vieläkään ole löytänyt syytä, mistä se tuli. Ehkä en arvosta itseäni tarpeeksi? Anyway, koin alkuun julkisilla paikoilla, että olisin kuplan sisällä. Yritin vain sulkea sen ympäristön mielestäni pois, että selviäisin. Häpesin sitä, miksi en vain voinut nauttia ja antaa mennä. Aloin hieman välttelemään tilanteita, joissa tämä ilmeni, mutta en kuitenkaan jäänyt kaikesta ulkopuolelle. En uskaltanut kertoa asiasta kuin ensin äidilleni ja sitten siskolleni. Tilanteen pahennuttua ajattelin, että nyt minun on pakko avata suuni. Se helpotti, kun sanoi toisille mistä on kysymys, vaikka välillä miettikin, että kiinnittääkö ihmiset sitten enemmän huomiota siihen. Siispä puhukaa asioista älkääkä antako niiden patoutua sisällenne! Se on yksi tie ulospääsyyn, kaikessa. Asioiden kanssa ei pidä jäädä kamppailemaan yksin.
Tilanne pahentui niin, että en pystynyt enää syömään koulussa, koska käteni tärisivät niin paljon. En halunnut oikeastaan syödä tai juoda missään muualla, kun kotona. En voi edes kuvailla kuinka hirveää se oli. Kauhea ahdistus sisälläni. Miten syömisestä voi tulla niin vaikea ilmiö? En ole koskaan tykännyt olla huomion keskipisteenä, mutta syöminen... Se olisi ollut minun lukioaikana tärkeä osa jaksamista. Kyllä minua ahdisti ihmispaljoudenkin keskellä, mutta sen tilanteen vielä pystyin handlaamaan. Sain asiaan lääkityksenkin vähäksi aikaa, vaikka lääkkeitä vastustankin. Tilanteet alkoi hieman sen myötä helpottamaan, joten päätin lopettaa ne ja ajattelin, että joku muu keino tähän kyllä löytyy.
Luonto ja Mindy antavat myös voimia.
Lopulta ajattelin, että "perkele, tämähän ei ota valtaa minusta". Niimpä rupesin altistamaan itseäni sosiaalisiin tilanteisiin. Ensin kävin julkisilla paikoilla syömässä/kahvilla perheenjäsenteni kanssa, sitten kavereitten ja lopulta kokeilin käydä yksin. Selvisin siitä, kukaan ei tuominnut minua tai katsonut paheksuen. Jouduin käymään monet kerrat, että aloin omaksumaan tilanteet, enkä niitä vieläkään täydellisesti hallitse. Se on henkistä kamppailua itsensä kanssa, mutta en luovuta. Minun työnikin henkilökohtaisena avustajana on antanut minulle paljon onnistumisen tunteita ja sitä myötä vahvistanut sosiaalisuuttani. Olen siitä todella kiitollinen!
Rehellisesti sanottuna tapasin yhden tinder matcheistäni, joka sanoi minulle, että olen sosiaalinen. Olin yllättynyt, että minulle sanotiin niin. Se tuntui hyvältä. Olen oikeasti siis päässyt eteenpäin asiassa, eikä minun kätenikään enää tärissyt. Paljon vaan positiivisia kokemuksia, niin kyllä tämä tästä. <3
