Minimalism

Katoin dokumentin nimeltä "Minimalism: A documentary about the important things", ja se inspiroi mua todella paljon kirjottamaan aiheesta. Jotain, mitä sanoiksi nyt saan. Aihe herätti mussa niin paljon ajatuksia! Suosittelen jokaista katsomaan sen, jos se sais meissä ihmisissä aikaiseksi jonkinlaista muutosta.

Sanotaan ettei raha tee onnelliseksi. Onko se todella näin? - Mä itse koen sen vähän ristiriitaisesti.
En mä olis onnellinen, jos mulla ei ois kattoo pään päällä tai rahaa ruokaan. En tiiä oisinko onnetonkaan. Ehkä mulla olis sillon ympärillä ihmisiä, jotka auttaisi? Ehkä sillon olis enemmän yhteisöllisyyttä, kun ihmiset ei vaan tuijottais ruutuun tai haaveilisi olemattomista asioista, materiaalista. Se tekis mut onnelliseksi. Se, että ihmiset huomiois ja auttas toisiaan. Ihmiset pitää välillä asioita liian itsestäänselvyyksinä. Onnettomana osattaisiin arvostaa enemmän pieniä asioita. Tänä päivänä, kun ihmisillä tuntuu olevan vaan rahan kiilto silmissä. "Se, että menestyy tekee onnelliseksi" - bullshit. Saavutettuaan tietyn päämäärän siitä nauttii hetken kunnes tavoittelee jo toista määränpäätä. Ihmiset tavoittelee kunniaa, hyväksyntää ja unohtaa siinä samassa itsensä ja sen, mikä todella on määritelmä onnellisuudelle.

Tavaroiden pois heittäminen on yllättävän vaikeaa, mutta niiden haaliminen taas luonnistuu todella helposti. "Tällä on se ja se merkitys, en mä voi heittää sitä pois". Oon kuullut monesti sanottavan näin ja oon itsekin tämän lauseen suustani ulos päästänyt. Häviikö ne muistot todellisuudessa sun mielestä pois, jos sä heität sen materian joka pyörii vaan nurkissa, menemään? - Ei varmasti, jos se on tarpeeksi merkittävä asia tai jos sitä epäröi niin eikö siitä voi ottaa vaikka kuvaa? Säästyis tilaa. Mulla itselläni on ongelma kirjojen ja vaatteiden kanssa. En vois oikeesti luopuu kirjoista tai mistään, minkä oon saanut mulle tärkeeltä henkilöltä. Vaatteista nyt pystyy jotenkuten luopumaan, pikkuhiljaa. Itseasiassa mä heitin vasta jätesäkillisen vaatteitta ilmaseks henkilölle, joka niitä tarvis. Mulle tuli siitä mahtava fiilis, kun laitoin hyvän kiertämään. Mulle jäi silti ihan liikaa vaatteita ja yhä mä ostan lisää... Mulla ei oo tarvetta kulkee muodin mukana, mutta mulla on jostain syystä tarve saada uusia vaatteita, vaikka entiset riittää ihan hyvin. Miks ihmeessä mä teen niin? - Koska saan siitä hetkellisesti jonkin sortin nautintoa. HETKELLISESTI. Mä voisin oikeesti säästää nekin rahat ja elää tosi vähällä. Lähtee käymään ulkomailla, koska se tekee mut onnelliseksi. Kokemukset tekee mut onnelliseksi. Ne jää ikuisesti mieleen. Oon nyt pyrkinyt siihen, että aina, kun ostan jotain uutta niin heitän vanhaa menemään. Yritän tehdä ostokseni kuitenkin harkitusti. Silti mä oon miettinyt ostopäätöstäni tutkitun terveystuotteen kohdalla pidempään, kun jonkun rätin. Oikeesti. Enemmän mä omasta hyvinvoinnistani, kun vaatekappaleesta, saan iloa.

Yritetäänkö jokainen tästä päivästä lähtien vähentää tarpeettomia ostoksia? Säästetään luontoa eikä tuhota sitä kauneutta turhalla paskalla. Mikään muutos ei tapahdu hetkessä, mutta sä pystyt päivä päivältä muokkaa sun ostoskäyttäytymistä ja nurkissa pyörivää tavaramäärää!

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Kuultaessa häiriön nimeltä "sosiaalisten tilanteiden pelko" ihmisille herää jo paljon siihen viittaavia ajatuksia, mutta haluan avata sen teille ja kertoa sitten omakohtaista kokemusta asiasta tukeakseni sellaisia, jotka sitä tarvitsevat.

"Sosiaalisten tilanteiden pelko on psykiatrinen häiriö, jossa henkilö ahdistuu ollessaan muiden huomion kohteena. Ahdistus ilmenee ryhmätilanteissa, kuten puhuttaessa tai syötäessä julkisesti, kohdatessa tuttuja väkijoukossa, tai osallistuttaessa juhliin tai kokouksiin. Henkilö pelkää, että hänen käytöksensä olisi hänelle itselleen jollakin tavalla noloa tai nöyryyttävää, ja pyrkii tämän takia välttämään huomion kohteeksi joutumista ja sosiaalisia tilanteita. "

- http://masennusinfo.fi/ahdistuneisuushairiot/sosiaalisten-tilanteiden-pelko

Se vain hiipi ja hiipi minuun pikku hiljaa, enkä vieläkään ole löytänyt syytä, mistä se tuli. Ehkä en arvosta itseäni tarpeeksi? Anyway, koin alkuun julkisilla paikoilla, että olisin kuplan sisällä. Yritin vain sulkea sen ympäristön mielestäni pois, että selviäisin. Häpesin sitä, miksi en vain voinut nauttia ja antaa mennä. Aloin hieman välttelemään tilanteita, joissa tämä ilmeni, mutta en kuitenkaan jäänyt kaikesta ulkopuolelle. En uskaltanut kertoa asiasta kuin ensin äidilleni ja sitten siskolleni.  Tilanteen pahennuttua ajattelin, että nyt minun on pakko avata suuni. Se helpotti, kun sanoi toisille mistä on kysymys, vaikka välillä miettikin, että kiinnittääkö ihmiset sitten enemmän huomiota siihen. Siispä puhukaa asioista älkääkä antako niiden patoutua sisällenne! Se on yksi tie ulospääsyyn, kaikessa. Asioiden kanssa ei pidä jäädä kamppailemaan yksin. 

Tilanne pahentui niin, että en pystynyt enää syömään koulussa, koska käteni tärisivät niin paljon. En halunnut oikeastaan syödä tai juoda missään muualla, kun kotona. En voi edes kuvailla kuinka hirveää se oli. Kauhea ahdistus sisälläni. Miten syömisestä voi tulla niin vaikea ilmiö? En ole koskaan tykännyt olla huomion keskipisteenä, mutta syöminen... Se olisi ollut minun lukioaikana tärkeä osa jaksamista. Kyllä minua ahdisti ihmispaljoudenkin keskellä, mutta sen tilanteen vielä pystyin handlaamaan. Sain asiaan lääkityksenkin vähäksi aikaa, vaikka lääkkeitä vastustankin. Tilanteet alkoi hieman sen myötä helpottamaan, joten päätin lopettaa ne ja ajattelin, että joku muu keino tähän kyllä löytyy. 

 

Luonto ja Mindy antavat myös voimia. 

Lopulta ajattelin, että "perkele, tämähän ei ota valtaa minusta". Niimpä rupesin altistamaan itseäni sosiaalisiin tilanteisiin. Ensin kävin julkisilla paikoilla syömässä/kahvilla perheenjäsenteni kanssa, sitten kavereitten ja lopulta kokeilin käydä yksin. Selvisin siitä, kukaan ei tuominnut minua tai katsonut paheksuen. Jouduin käymään monet kerrat, että aloin omaksumaan tilanteet, enkä niitä vieläkään täydellisesti hallitse. Se on henkistä kamppailua itsensä kanssa, mutta en luovuta. Minun työnikin henkilökohtaisena avustajana on antanut minulle paljon onnistumisen tunteita ja sitä myötä vahvistanut sosiaalisuuttani. Olen siitä todella kiitollinen! 

Rehellisesti sanottuna tapasin yhden tinder matcheistäni, joka sanoi minulle, että olen sosiaalinen. Olin yllättynyt, että minulle sanotiin niin. Se tuntui hyvältä. Olen oikeasti siis päässyt eteenpäin asiassa, eikä minun kätenikään enää tärissyt. Paljon vaan positiivisia kokemuksia, niin kyllä tämä tästä. <3